Metsä

Metsän sanotaan olevan luovuttamaton osa suomalaista sielunmaisemaa. Mutta metsä ei ole suomalaiselle vain kulttuurin ja identiteetin perusta, vaan metsään perustuu myös suuri osa maamme taloudellisesta hyvinvoinnista. Lisäksi peittäessään valtaosan Suomen maapinta-alasta metsä elättää suurimman osan maamme eläin- ja kasvilajeista, jotka nopeasti laajenneen metsänhoidon myötä joutuvat sopeutumaan rajuihin elinympäristön muutoksiin. Suomalaiseen metsään liittyy siis monia kilpailevia tarpeita, joten ei ole ihme, että metsät ja metsien hoito herättävät suomalaissa kiihkeitäkin intohimoja. Luontokapinetissa metsien olemusta käsitellään monipuolisesti, pyrkimyksenä tarjota kävijälle tiedollisia rakennuspalikoita kansallisomaisuudestamme ja sen hoidosta.

Luonnon- vs. talousmetsät

Luonnonmetsä, sen kaikki eliölajit ja niiden väliset vuorovaikutussuhteet ovat vuosimiljoonien kehityksen tulos. Puut, niin pitkäikäisiä kuin ovatkin, vanhenevat nekin joskus. Kuollessaan puut muuttuvat monen hajottajaeliön lempiruoaksi ja ovat näille suoranainen elämisen ehto. Talousmetsässä puu korjataan pois keskenkasvuisena, jolloin metsään ei ehdi muodostua kuolleita ja kuolevia puuvanhuksia. Lahopuun puuttuminen on näiden metsien välinen ensimmäinen ero. Elävän esimerkin metsästä sellaisena kuin se ihmisen käden koskematta kehittyisi saa esimerkiksi vierailemalla Pukkipalon aarnialueella.

Puuston vanhentuessa luonnonmetsään kertyy kuolleita runkoja, oksia ja runkojäkäliä, jotka kesän kuivimpaan aikaan ovat hyvinkin palonarkoja. Sopivasti sattunut salama voi sytyttää metsän, jolloin useimmat puut palavat. Eloon jää vain joitakin vanhoja, kilpikaarnan panssaroimia mäntyjä. Jäljelle jää hiiltyneitä runkoja ja paljas maa, joihin molempiin on erikoistunut omanlaisensa eläin- ja kasvilajisto. Talousmetsästä, joka ei tiheän metsätieverkoston ja nuoren puustonsa vuoksi koskaan pala, puuttuvat näiden hiiltynyttä puuta vaativien lajien asuinsijat kokonaan. Se on talous- ja luonnonmetsien välinen toinen keskeinen ero.

Ja tuskinpa on paloaukea ehtinyt jäähtyä, kun ensimmäiset siemenet leijailevat sen paljaaseen maaperään, joka tuhkan lannoittamana on nyt erinomaisen rehevä kasvupohja. Ja ketkä sinne ensimmäisenä ennättävätkään? Tietysti koivut, joiden siemen on kevyt ja hyvälentoinen. Muutaman vuoden kuluttua paloaukealla kasvaakin läpipääsemättömän tiheä koivuviidakko, josta puiden kasvaessa heikoimmat karsiutuvat valon ja tilan puutteen vuoksi, kunnes jäljellä on enää harva ja valoisa koivikko. Tähän koivikkoon sitten ilmestyvät alikasvokseksi hitaasti kiiruhtavat, mutta varjoa hyvin sietävät kuusentaimet, jotka puolestaan alkavat syrjäyttää koivuja. Tuloksena on metsä, jossa on kuusien seassa vanhoja, vähitellen ränsistyviä koivuja monen kolopesijän asuntoina. Talousmetsä puolestaan istutetaan kasvamaan mäntyä alusta asti, jolloin lehtipuuvaateliaat lajit eivät selviä. Lehtipuiden puuttuminen on se kolmas keskeinen tekijä, joka erottaa talousmetsän luonnonmetsästä.

Metsätyypit

Metsien luokittelun ja metsistä käytävän keskustelun selventämiseksi on luotu metsätyyppijärjestelmä. Siinä metsät jaetaan pohjamaansa kasvukyvyn mukaisiin hyvyysluokkiin. Käytännössä luokittelu suoritetaan metsän pohjalla kasvavien ruohojen, varpujen ja sammalien perusteella.

Mustikkatyypin metsässä on kuusia. Suuret, harmaakaarnaiset puut tiheine neulasineen varjostavat allansa kulkevat aurinkoisinakin päivinä.

Tyyppilajeja mustikkatyypin metsässä ovat tietysti mustikka sekä erilaiset sammalet, jotka verhoavat metsän pohjan tummaan vihreyteen.

Mustikkatyypin metsälle tyypillinen syvä vihreys syntyy sammalten runsaudesta. Seinäsammal ja metsäkerrossammal, samoin kuin mustikan ainavihreät varvut, pärjäävät niukassakin valossa.

VT-tyypin metsällä tarkoitetaan puolukkatyypin metsää, jossa kirjain V tulee puolukan latinankielistä sukua tarkoittavasta sanasta Vaccinium. Puolukka on täällä valtavarpu, maaperän kuivuudesta johtuen mustikka pärjää enää kosteimmissa painanteissa. Pääpuulajina on mänty, jonka runko hohtaa ilta-auringossa kullanruskeana ja jonka korkealle kohoavassa tummanvihreässä lehvästössä tuuli mielellään tohisee.

Puulajit

Pohjoisilla leveysasteilla, joilla Suomikin sijaitsee, on ankarasta ilmastosta johtuen vain vähän puulajeja. Suomessa niitä on vielä keskimääräistäkin vähemmän. Tämä johtuu alueen historiasta: mannerjäätiköt ovat toistuvasti työntäneet tieltään kaiken kasvillisuuden, ja kasveista suurin osa on jäänyt palaamatta takaisin. Varsinaisia metsää muodostavia puulajeja meillä on vain kuusi: metsämänty, metsäkuusi, rauduskoivu, hieskoivu, metsähaapa ja harmaaleppä.

Näiden metsää muodostavien puulajien lisäksi metsistä löytyy yksittäiskappaleina ainakin pihlajia, tervaleppiä ja tuomia. Onnekas voi löytää myös tammen, vuori- tai kynäjalavan, saarnen, metsälehmuksen tai metsävaahteran. Kaikista näistä löydät lisätietoa Luontokapinetista.