Olet sivulla: Palvelut » Kulttuuri » Tunnettuja henkilöitä » Kaarlo Wärri

kulttuurisihteeri
Taina Myllynen
puh. 050 560 7168
Sähköposti:
etunimi.sukunimi [ät] poytya.fi

Pöytyän kunnan
puhelinvaihde:
(02) 481 000 klo 9-15
Sähköposti:
kunta [ ät ] poytya.fi
Postiosoite:
Kehityksentie 6
21800 KYRÖ
Katso: KARTTA

 


 

Asiointiliikenne

 

 

Valtiopäivämies Kaarlo Wärri

23.2.1839 Huittinen - 12.1.1923 Pöytyä

 ”Ani harva suomalainen talonpoika on sopusuhtaisessa henkilöllisessä kehityksessä, menestyksellisessä toimellisuudessa ja monipuolisessa sangen hedelmällisessä kansalaistoiminnassa kunnan ja seurakunnan, maakunnan, valtion ja kirkon palveluksessa kohonnut niin korkealle kuin ratsutilallinen Kaarle Wärri, joka vanhuudesta raihnaana pääsi lepoon kotonaan Pöytyällä 12. tammik. 1923.” (Niilo Liakka: Muistosanoja vainajille. Kansanvalistusseuran kalenteri 1924)

Kaarlo Wärri syntyi kaksosena Huittisten Loiman kylän Ala-Jaakolassa 23. helmikuuta 1839. Koti oli vauras ja valistunut. Kaarlo Wärri kuului ”jo syntyperänsäkin perusteella talonpoikais-ylimystöön” on Saini Laurikkala todennut. Wärrin vanhemmat olivat Perttu Juhonpoika Jaakola (s.1801 Huittinen, k. siellä 1847) ja Liisa Juhontytär Wärri (s.1812 Pöytyä, k.1899 Huittinen). Kaksoisveli Fredrikin (s.1839, k.1925), josta tuli Ala-Jaakolan isäntä, lisäksi perheeseen kuului sisar Katariina (s.1835, k.1907, Kannilan Kannin emäntä), veljet Juho (s. 1841, k.1902, eli naimattomana kotitilalla) ja Kustaa (s. ja k.1846) sekä kuopus Maria (s.1847, k.1920, Huittisten Uusi-Raution emäntä).

Ala-Jaakolaan tilattiin kolmesta neljään suomenkielistä sanomalehteä, Lönnrotin Mehiläistä ja Snellmanin alkuun panemaa Maamiehen Ystävää sekä Turun Viikko-Sanomia ja Oulun Viikko-Sanomia. Hyvin varhain Kaarlo-poika alkoi seurata postilaukun tuloa taloon. Hänen lahjakkuutensa ja opinhalunsa kiinnitti isän huomion, mutta lähtemistä opintielle ei kuitenkaan ajateltu. Isä torjui ajatuksen, koska siihen aikaan ei vielä ”selvä suomen kieli kelvannut opetuskieleksi oppikouluihin”. Kaarlo jäi jo 8-vuotiaana isättömäksi, joten kasvatus jäi lähinnä äidin huoleksi, suuren talon hoidon ohella. Isä oli kuitenkin ehtinyt opettaa pojan kirjoittamaan piirtäen talvi-iltoina ikkunan huuruun kirjaimet, joita poika jäljensi, kunnes kirjoitus rupesi sujumaan. Myös laskennon alkeet Kaarlo ehti oppia isältään. Laskennon opiskelua hän jatkoi myöhemmin omatoimisesti saaden apua myös pastori Wivolinilta. Kaarlo Wärrin nuoruusvuosien innokas opiskelu on sitäkin huomattavampaa, kun se tapahtui ahkeran työn ohessa.

Lukuharrastus suuntautui etupäässä hengelliselle alalle, osittain hänen oman sisäisen kaipuunsa vuoksi, osittain siksi, että muuta kirjallisuutta oli vähän saatavilla. ”Jos alhaalla olikin vähemmän, niin olipa ylöspäin näköalaa, aukesihan sieltä meillekin korkein valo raamatun kautta”, totesi Wärri kerran vanhoilla päivillään nuoruuden ajan kehitysmahdollisuuksista puhuttaessa. Aikamieheksi ehdittyään oli hän lukenut raamatun kertaalleen läpi, mihin urakkaan kului toista vuotta. ”Ja kyllä minä siitä sain muistoonikin jotakin.” Sanomalehtiä Wärri luki nuoresta pitäen, varsinkin Suometarta.

Kaarlo Wärri
Kuvanveistäjä Aarre Aaltosen veistos Kaarlo Wärristä.

Ensimmäiset luottamustoimet ja muutto Pöytyälle

Opinhaluisena ja hyvänä lukijana Kaarlo-poika herätti jo varhaisessa vaiheessa seurakunnan pappien huomion. Huittisten rovasti Hertzberg pani hänet nuorena poikasena opettamaan sisälukua heikkolahjaisemmille ikätovereilleen, tekipä hänestä pyhäkoulumestarinkin. Kyseinen luottamustoimi oli hyvin arvostettu ja yleensä siihen valittiinkin paljon varttuneempia henkilöitä.

Jo varhain heräsi myös kiinnostus yhteisten asioiden hoitoon. Kaarlo Wärri valittiin hieman yli 20-vuotiaana vaivaishoidon ruotumestariksi.

Vuonna 1864 Kaarlo Wärri muutti isännäksi äitinsä kotitaloon Kolkkisten Värrille Pöytyälle ja otti ajan tavan mukaan sukunimekseen talon nimen. Samana vuonna hän solmi avioliiton serkkunsa Maria Justiina Saarelaisen kanssa. Perheeseen syntyi 10 lasta, joista kuusi kuoli ennen vanhempiaan, kolme aivan pieninä. Vaimonsa perintönä Wärri sai haltuunsa myös naapuritalon Kyöstilän. Talojen hoidossa oli paljon huolta ja vaivaa ja etenkin 1860-luvun kato- ja nälkävuosien seurauksena vaikeudet lisääntyivät entisestään. Lasten alaikäisyyden aikana Värrin talo oli ollut vuokralla ja maat sekä rakennukset olivat päässeet pahasti rappiolle. Nuori isäntä joutui mm. rakennuttamaan uudestaan kaikki rakennukset yhtä pientä aittaa lukuunottamatta. Myös maanviljelykseen isäntä kävi pelottomasti käsiksi ja hänen aikanaan talon viljelykset laajenivat lähes 2/3:lla. Aikanaan Wärrin pojat jakoivat tilat. Värriä hoiti aluksi Albin ja sittemmin Juho, Kalle sai Kyöstilän ja Lauri Juholan.

Peltojen ojitus oli tunnetusti edellä naapureista ja samoin kynnön syvyys. Varsin aikaisessa vaiheessa alettiin myös viljellä kylvöheinää. Kaarlo Wärri sovelsi siis käytäntöön uudenaikaisia, entistä järkiperäisempiä menetelmiä, jotka tuolloin alkoivat voittaa alaa maataloudessa. Maan muokkaus tehostui uusien työvälineiden ansiosta ja myös ojitus ja lannoitus paranivat. Kaarlo Wärrin maataloudellisista harrastuksista on vielä todisteena sekin, että hän toimi pitkään Pöytyän maamiesseuran puheenjohtajana. Tästä huolimatta ei Wärri ollut erityisen suuressa määrin uudistusintoinen. Nuorena hän sanoi kyllä ”uudenaikaisia ajatelleensa”, mutta varovaisena luonteena hän 1860-luvun katovuosien johdosta ”jätti ne mielikuvituksiksi” tyytyen vanhoihin hyviksi koettuihin menetelmiin. Myöhemmin monet luottamustehtävät osittain haittasivat talonpitoa ja hän usein valittikin, ettei voinut kylliksi omistaa aikaa ja huolta maanviljelylle. Tarkan ja erittäin työteliään Maria-emäntänsä ansioksi hän tunnustikin talonsa menestyksen. Emäntä piti talon pystyssä isännän hoitaessa luottamustehtäviään. ”Minä se tässä olen laiskan leipää syönyt”, sanoi Wärri puheessa, jonka hän hopeahääpäivänä piti vaimolleen.

Isännän mielenkiinto suuntautui opiskeluun, mutta siltä puuttui selvä suunnitelma. Ruotsia hän osasi sen verran, että pystyi lukemaan helpompaa tekstiä, mutta puhumista ei tullut harjoiteltua, mitä hän myöhemmin piti vahinkona. Jonkin aikaa hän ponnisteli latinan kieliopin kanssa, mutta jätti sen kesken. Tosin hän vielä vanhempanakin muisti ulkoa paljon latinankielisiä sanontoja, mikä sai jotkut luulemaan hänen käyneen klassista lyseota. Myös venäjää ja unkaria hän opiskeli, mutta ei kovin pitkälle. Erityisesti luonnontiede kiinnosti häntä ja aiheeseen liittyvää kirjallisuutta hän luki koko ikänsä. Wärrin kerrotaan omana aikanaan olleen ainoa talonpoika Suomessa, joka osti ja tunsi koko suomenkielisen kirjallisuuden. Viimeisinä elinvuosinaan, jolloin hän ei enää itse nähnyt lukea, hän kuunteli mielellään, kun toiset lukivat hänelle. Tiedonnälkäinen mies halusi valistaa myös muita toimimalla mm. Kansanvalistusseuran asiamiehenä. Wärri oli myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen.

Pöytyän, maakunnan ja koko maan edusmiehenä

Melkein heti Pöytyälle muutettuaan Wärri valittiin kirkkoneuvoston jäseneksi. Tämän tehtävän hän koki hyvin läheiseksi ja olikin siinä kuolemaansa asti. Holhouslautakunnan jäsenyys antoi paljon työtä, sillä nälkävuosien seurauksena jäi monia kuolinpesiä hoidettavaksi. Lainajyvästön ja vaivaiskassan hoito oli myös työlästä noina vaikeina aikoina. Loimaan käräjäkunnan paloapuyhtiön esimiehen tehtävät ja säästöpankin johtokunnan jäsenyys vaativat tunnolliselta mieheltä paljon aikaa, mutta samalla kartuttivat hänen taitojaan yhteisten asioiden hoitamisessa. Wärri toimi Pöytyän kunnallislautakunnan esimiehenä 1869-77 ja kuntakokouksen puheenjohtajana 1878-95 sekä kunnanvaltuuston jäsenenä sen alkuaikoina. Kirkonisännän tehtäviä hän hoiti 1883-1917. Isänsä jälkeen mainittua tehtävää hoitivat Kalle ja Juho Wärri eli saman perheen miehet yhteensä lähes 50 vuotta. Kaarlo Wärri lahjoitti pohjan sekä Pöytyän diakoniarahastolle että seurakuntatalon rakennusrahastolle.

Kotipitäjästä Wärrin vaikutuspiiri laajeni kotimaakuntaan. Pöytyän ja koko Varsinais-Suomen sivistyselämässä oli tuskin ainoatakaan merkittävämpää aloitetta, jota hän ei olisi ollut alkuun panemassa tai ajamassa. Hän oli oman kunnan kansakoulun lisäksi perustamassa mm. Turun Suomalaista Lyseota, Huittisten ja Paimion kansanopistoja sekä suomenkielistä sanomalehteä Turkuun. Hän kuului sittemmin 30 vuoden ajan Uusi Aura –lehden hallitukseen. Myös Turun Suomalaisen Yliopiston perustamista hän tuki lahjoituksillaan.

Hyvin varhain Kaarlo Wärrille uskottiin vielä laajempi ja vastuullisempi luottamustehtävä, osallistuminen koko maan asioiden hoitoon. Vain 28-vuotiaana, säätynsä nuorimpana jäsenenä, hänet valittiin ilman omakohtaista pyrkimystä Maskun tuomiokunnan edustajaksi vuoden 1867 valtiopäiville. Perintötalollisten ratsutilallisia kohtaan tuntema epäluulo syrjäytti hänet seuraavilta valtiopäiviltä, mutta vuodesta 1877 alkaen hän oli mukana kaikilla säätyvaltiopäivillä, välillä Maskun, välillä Loimaan ja kerran Tyrvään tuomiokunnankin edustajana. Kaiken kaikkiaan hän osallistui valtiopäiville 12 kertaa, johon poikkeukselliseen saavutukseen hänen lisäkseen ylsi vain Carl Slotte (1827-1903) Alavetelistä. Jo ensikertalaisena nuoren ratsutilallisen vakavuus ja asiallisuus herätti toiveita, jotka myöhemmin täyttyivätkin. Kerta kerralta säädyn arvonanto ja luottamus Wärriä kohtaan kasvoi ja hänelle uskottiin lukuisia merkittäviä luottamustehtäviä. Vuosien 1894, 1897 ja 1899 valtiopäivillä hän toimi talonpoikaissäädyn puhemiehenä erittäin ansiokkaasti, vaikka ystävät olivat aluksi olleet huolissaan, koska Wärrillä oli ”hidas puhe ja kankea kieli”. Hän oli huolellinen toimissaan, kirjoitti itse puheensakin. Ote hänen puheestaan keisari-suuriruhtinas Aleksanteri II:n patsaan juhlallisessa paljastustilaisuudessa Helsingin Senaatintorilla 29.4.1894:

”Nouse, jalo, lempeä ruhtinas, jonka siunattua muistoa sinun suomalainen kansasi tänään viettää! Nouse henkemme silmien eteen vuosikausien hämärän takaa, virittämään meissä ne rakkauden ja kiitollisuuden tunteet, joilla olemme sinuun liitetyt! Ota meiltä vastaan vahvistus omille yleville sanoillesi, mitkä tällä kertaa me, Suomen kansan laillisesti kokoontuneet edustajat, sydämemme syvyydestä kerromme: ´Ei yksikään Sinun toimistasi ole saattanut häiritä sitä luottamusta, joka tulee olla hallitsijan ja kansan kesken.´ ? Olkoon nostamamme vaskeen valettu rakas kuvasi meille ja sukupolville tuleville vuosisadasta vuosisataan suomalaisen kansan puolesta pysyväisenä todistuksena, että se on käsittänyt Sinun työsi niin kuin Sinä käsitit sen tarpeita ja syvimpiä toivomuksia…Mikä oli se taikasauva, jolla Keisari-Suuriruhtinas Aleksanteri II sai talven kevääksi muuttumaan, mielet elvytetyiksi, innostuneen työn kaikilla aloilla vireille? Se ei ollut muu kuin Hänen ylevä luottamuksensa kansaan ja siitä seuraava kansan luottamus häneen. Kehittyköön kansan voimat vapaasti ´niiden lakien ja laitosten turvissa, jotka ovat Suomen kansan tapoihin juurtuneet´; rauetkoot kaikki kahleet, jotka sitovat sen toimintaa; olkoot kaikki Suomen kansalaiset yhdenarvoiset velvollisuuksissa ja oikeuksissa; avautukoon sivistyksen ja sen kautta yhteiskunnallisen vaikutuksen tie suomenkielisillekin, jotka siihen saakka olivat niistä pois suljetut. ? Näin johdatettiin kansan enemmistön voimat kaikki isänmaan suuren vainion viljelykseen, sadointuhansin käsivarsin lisääntyivät työntekijät, ja sato on näyttäytynyt satatuhatkertaiseksi… Valoa kansalle, uudet alat auki sen aineelliselle työlle, siten lausui Hallitsija ilmi itse ydinkohdan hänen vastaisessa hallitusohjelmassaan. Se oli lyhyt, mutta se oli eloa täynnä. Ja sen rakennuksen vahvalle pohjalle, jonka hänen autuas setänsä kerran oli laskenut, Hän vihdoin kohotti loistavan huipun, vahvistaen kansallemme määräajoittain kokoontuvan eduskunnan, jonka ympäröimänä Hän puhui sanoja, joita ylevyydessä ei voita mikään, mitä ikinä joku hallitsija on kansallensa lausunut…

Etelästä on kevät tavallista aikaisemmin rientänyt pukemaan maatamme juhlapukuun. Kaikkialta on kansalaisia tulvaantunut tänne tätä kallista muistojuhlaa viettämään. Kotiin jääneet ovat sydämellään täällä läsnä. Terve kaikille! Itse juhlamme sankari vaan on poissa. Niin, ? Hän on poissa: Mutta sydämessämme tuntuu kuin Hän vieläkin olisi seurassamme, iloiten ilojamme, surren surujamme. Hänen henkensä elää; se elää ja on elävä Hänen korkeissa seuraajissaankin polvesta polveen.

Viisauskin pettää, mahdin kruunu vaipuu.
Jumalat hetken unhon hautaan peittyy.
Yks´ vaan ei murru piirrettynä kiveen:
R a k k a u s  k a n s a n.”

Ensimmäisillä valtiopäivillään Wärri joutui perustuslakivaliokunnan jäsenenä ottamaan osaa mm. valtiopäiväjärjestyksen valmisteluun ja hänelle uskottiin myös tarkastusvaliokunnan jäsenyys. Pitkänä edustajakautenaan hän oli ? kuten itse myöhemmin muisteli ? mukana Suomen valtiopäiväjärjestystä luomassa sekä lakkauttamassa. Muiden puhemiesten mukana hän 1899 Suuren lähetystön jäsenenä pyrki helmikuun manifestin johdosta keisarin puheille, mutta turhaan. Suomen itsemääräämisoikeutta rajoittava manifesti synnytti levottomuutta valistuneissa kansalaispiireissä. Päätettiin kerätä kansalaisadressi ja sitä hallitsijalle vievään lähetystöön valittiin edustaja jokaisesta Suomen kunnasta. Suuri lähetystö joutui Pietarissa kuitenkin toteamaan, ettei aloitteellinen kansalaistoiminta ollut lainkaan vallanpitäjien mieleen. Keisari ei ottanut lähetystöä vastaan, mutta pyysi välittämään tiedon, ettei hän ole heille vihainen. Synkin mielin Helsinkiin palannut lähetystö otettiin vastaan Maamme-lauluin ja isänmaallisin puhein.

Säätynsä puhemiehenä Wärri osallistui Aleksanteri III:n hautajaisiin ja Nikolai II:n kruunajaisiin. Kaikissa tärkeimmissä talonpoikaissäädyssä tehdyissä aloitteissa hän oli mukana. Hänen sydäntään lähinnä olivat valtiolliset sekä suomalaisuuden asiaa ja suomalaisten koulujen perustamista koskevat kysymykset. Oli luonnollista, että myös kaikki maalaisväestön olojen parantamista ja uudistamista koskevat suunnitelmat olivat hänelle tärkeitä. Valtiopäivillä hän edusti kansallista ja vanhoillista suuntaa. Sama näkemys ohjasi hänen asennettaan myös sortovuosina. Vilpittömänä ja rauhaa rakastavana luonteena hän ei kuitenkaan suhtautunut katkerasti toisin ajattelevia kohtaan.

Koko maan hyväksi Kaarlo Wärri sai toimia myös ollessaan maallikkoedustajana kuudessa kirkolliskokouksessa. Vielä seuraavaankin hänet olisi valittu, mutta ikäänsä vedoten hän kieltäytyi tehtävästä. Hänen todettiinkin olleen yksi niitä harvoja, jotka huomaavat itse vanhentuneensa. Kirkolliskokoustenkin työskentelyssä Wärrin panos oli tuntuva ja arvokas, vaikka se onkin jäänyt varjoon hänen valtiollisen toimintansa rinnalla. Työskentely Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hyväksi tuotti myös erityistä iloa ja tyydytystä syvästi uskonnolliselle ja kansankirkkoomme lämpimästi kiintyneelle miehelle.

Ihminen Kaarlo Wärri

Wärri oli lujan vakaumuksen mies, eikä ollut lämpöä ja tarmoa vailla, milloin se tuli kysymykseen. Hän herätti huomiota ja saavutti suurta arvonantoa perin harkitulla, maltillisella esiintymisellä, josta ei silti puuttunut selvää kantaa, mitä hän ei yrittänytkään peitellä. Toisinaan hän oli myös äkkipikainen ja kiivaskin, kuten hänen poikansa Juho Wärri on kuvannut isäänsä kertoen hänen olleen auttamattoman hermostuva. Vähäpätöisistäkin asioista hän sai torumisen aihetta. Ehkä eniten hän itse kärsi kiukunpuuskistaan. ”Mutta, kun tuo ns. pahanlainen puhti oli ohi oli isä sangen laatuunkäypä kansalainen”. Huumorintajuinenkin hän oli, vaikka jotkut saattoivat pitää häntä vanhoillisena ja ahdasmielisenäkin. Edelleen Juho Wärri on muistellut, että jos isää kohtasi jokin yllättävä tiedotus, kutsu uuteen tehtävään tai suruviesti, hän joko vetäytyi kammioonsa tai lähti ulos luonnon helmaan.

Vieraanvaraisuus kuului olennaisesti Kaarlo Wärrin ominaisuuksiin. Se oli tullut ilmi jo nälkävuosien aikaan 1860-luvulla. Hänen talostaan muodostui myös pappien ja saarnamiesten majapaikka, olihan hän kirkonisäntä ja kirkolliskokouksen jäsen. Papit kutsuivatkin Värrin taloa toiseksi pappilaksi. Kaikki muutkin matkalla olleet saivat Värriltä yösijan ja usein ruokaakin ja tiedonhaluinen isäntä keskusteli mielellään matkamiesten kanssa.

Nuorempana Wärri toimi usein puhujana hengellisissä kokouksissa ja juhlissa. Myös Pöytyällä pidettyihin pappeinkokouksiin hän otti osaa, ei sivullisena kuulijana vaan keskusteluihin osallistuen. Pöytyän papit kuuluivat hänen ystäviinsä ja erityisesti kirkkoherra V.A. Bergrothin opastavaa ohjausta kirkollisissa asioissa hän muisteli vanhoilla päivilläänkin. Wärrille tarjoutui tilaisuus tutustua moniin aikansa merkkihenkilöihin ja läheisimpiin ystäviinsä hän luki J.W. Snellmanin, Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen ja Agathon Meurmanin.

Kaarlo Wärri ei tupakoinut eikä nauttinut alkoholia, vaikka viiniä ja väkeviäkin pidettiin talossa vierasvarana. Pojilleen hän ei raittiutta tuputtanut. Kun raittiusaate 1880-luvulla Pöytyälläkin sai jalansijaa, pyysi Maria Wärri miestään toimittamaan poikiaan raittiusseuraan. Tämä totesi vain: ”Tehkööt mitä haluavat.”

Saini Laurikkala on puolestaan kuvannut Wärriä teoksessa Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon seuraavasti: luonteenomaista hänelle oli ”asiallisuus, harkinta, tunnollisuus, runsaat tiedot sekä vakaa, selvä periaatteellinen kanta. Liioittelua hän vältti, ei arkamaisista sovittelusyistä tai haluten peittää kantaansa, vaan siksi, että hänen luonteensa perusominaisuuksiin kuului oikeamielisyys, tasapuolisuus ja synnynnäinen, vakavan kristillisen mielen leimaama hienotunteisuus.” Hänen varovaisessa luonteessaan oli, kuten länsisuomalaisilla talonpoikaisedustajilla yleensäkin, myös vanhoillisia piirteitä. Kerran hän lausui mm. ”Ylen voimakas opinionin virta näyttää minusta arveluttavalta, etten uskalla tähän virtaan antautua. Sillä niin huimaavaa ja huvittavaa kuin se saattaisi ollakin, niin kauan kuin itse virrassa eteenpäin riennetään, niin luultavaa minusta myös on, että tuo virta, kun kerran loppuun päästään, päättyy suvantoon, joka saattaa turmioon kaikki, jotka virtaan ovat ajautuneet.”

Wärrin puheista puuttui ulkonainen loistokkuus, mutta ne huokuivat ”vakaumuksen lämpöä, isänmaanrakkautta ja tosikristillistä mieltä”.

Teksti Ari Vilén 2009.